13 years of school

Ennen kuin menen otsikon aiheeseen, niin kerronpas että sain tokan vaiheen suoritettua kokonaan, kun olin rata-ajossa tällä viikolla. :) Oli tosi hauskaa ja voi kumpa siellä radalla sais käydä ajelee uudestaankin! 

Ajomaikka anto ohjeet näillä puhelimilla. Esim. aja 40 km/h mäkeä alas ja tee hätäjarrutus. Ne sanokin ettei kantsi vaihtaa vahingossa sen puhelimen taajuutta, koska muuten se saattais mennä lähellä olevan lentokentän taajuudelle ja ajo-ohjeeks saattais tulla "kiihdytä kolmeensataan km/h ja nouse ilmaan" ja mä blondina varmaan yrittäisinkin ;D


Tänään kävin ostaa kympil irtokarkkei (suklaata) mun juhliin. Saa nähä monta kpl on sillon viel jäljel. ;)


 Huomenna mun nimi on lehdessä! :D Kaikkien muiden valmistujien joukossa. I feel so famous!


Eilen olin Maailma kylässä -festareilla Planin pisteellä töissä. Oli aika tylsää, mutta kylhän se on kiva auttaa kehitysmaiden tyttöjä saamaan koulutusta. Planin pisteellä oli mm. sellanen juttu että pyydettiin ihmisiä kertomaan hyviä opettajamuistojaan, eli kuvailemaan ns. kympin ope. Mulle tuli mieleen lähinnä 4 miinus opeja. Vaikka kyllä niitä kympin opejakin on, esimerkiksi meiän ihana bilsan maikka!


Mutta koska kamalista opeista kertominen on paljon hauskempaa, jaan teille kokemukseni mun ekan ja tokan luokan opesta. Inkeri (nimi ei muutettu) oli eläkepäiviään hipova nainen. Ei hän oikeasti niin vanha ollut, mutta pikkutytön mielestä ilkeät noita-akat ovat aina vanhoja. 
Inkeri kertoi meille omasta ekan luokan opettajastaan. Inkeri kertoi, miten ihana hän oli ollut ja että piti vieläkin säännöllisesti tähän yhteyttä. "Ensimmäisen luokan opettajanne tulette muistamaan aina!", sanoi Inkeri silmät kostuen. Jep, jep, vähän eri mielessä kuin Inkeri olisi toivonut kylläkin.
Yhtenä vuotena meillä oli suuri kunnia päästä esiintymään pääkoulun kevätjuhlaan. Esitysbiisiksi Inkeri valitsi Känkkäränkän. Kenraaliharjoituksissa pääkoululla minä seisoin känkkäränkkäkuoromme reunimmaisena. Se tarkoitti sitä, että esityksen loppuessa minä lähtisin johdattamaan luokkamme jonona lavan bäkkärin kautta takaisin istumapaikoille yleisöön. Mua jännitti vähän, koska bäkkärireitti vaikutti vähän vaikealta, kun en ollut tätä juhlasalia ennen nähnyt. Inkeri kuitenkin lupasi, että tulee hakemaan meidät esityksen jälkeen. Kun suuri päivä koitti, olimme kaikki innoissamme koska olihan yleisössä vanhempammekin. Muistan laulaneeni parhaani mukaan ja abloodien alkaessa tunsin suurta ylpeyttä. Lähdin kävelemään kohti esirippuja onnellisena. Ihmeekseni en nähnyt Inkeriä. Osasin onneksi ohjata luokkamme takaisin istumaan. Istuin Inkerin viereen. Inkeri oli haudannut kasvonsa käsiinsä ja näytti olevan erittäin häpeissään. Minun mielestäni esityksemme oli ollut niin hyvä kuin ekaluokkalaisilta voi odottaa, mutta Inkeri oli ilmeisesti odottanut suurenmoista lapsisinfoniaa. Myöhemmin koulussa hän antoikin meille palautteen esityksestä Jone Nikula tyyliin. 
Tokan luokan loppuessa oli aika jättää Inkerille hyvästit. Jokaisen perhe oli antanut rahaa Inkerin yhteislahjaan, joka taisi olla lahjakortti tai jotain. Kun joku vanhemmista ojensi lahjan, Inkeri sanoi tylysti: "No en olis teistä uskonut."

Such happy memories! :)


Time to go and study for my entrance examinations!